Selviytyjän päiväkirja

Sataa… ja käsissäni olevan kupin höyry muistuttaa minua elämästä, joka on eletty intensiivisesti – täynnä haavoja ja uudelleensyntymisiä. Istun nyt ikkunani ääressä, nautin kuumasta kahvistani ja tunnen sydämeni olevan rauhassa.

Tänään oli yksi niistä yksinkertaisista ja arvokkaista päivistä, jolloin olin jälleen yhdessä tyttärieni kanssa – söimme, nauroimme ja iloitsimme toisistamme. Ja samalla kun juon viimeisen kulauksen, ymmärrän kuinka paljon nämä hetket muistuttavat lapsuuteni hetkiä.

Ehkä siksi tunnen, että riippumatta siitä, kuinka paljon maailma on muuttunut, jokin on aina pysynyt samana: rakkaus pöydän ympärillä.

Vuosien ajan elin yksinäisyyden hiljaisuudessa, joka mursi minut – mutta joka myös opetti minulle paljon. Se opetti minulle kuka olen, mikä on tärkeää ja ennen kaikkea… kuka jää rinnallesi.

Olen kulkenut tulen, menetysten, kivuliaiden hiljaisuuksien ja kätkettyjen kyynelten läpi. Ja silti tänään olen kokonainen. En täydellinen, mutta kokonainen.

Olen oppinut rakastamaan elämää juuri sellaisena kuin se on – ja kiittämään Jumalaa jopa siitä, mitä en silloin ymmärtänyt.

Ja nyt kysyn sinulta:
Mitä ajattelet yksinäisyytesi hetkissä, kun sateisena päivänä katsot ikkunasta ulos?
Jaa ajatuksesi täällä blogissa, sillä jokainen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja jokainen sielu ansaitsee tulla kuulluksi.