Koko nuoruuteni elin unelman kanssa pöydälläni. Kirjaimellisesti.
Minulla oli vihko, jonka kannessa luki suurin, alleviivatun kirjaimin: CORA. Se oli kirjan nimi, jonka unelmoin kirjoittavani, mutta jota en koskaan kirjoittanut. Päivästä toiseen tuo vihko makasi siinä, avoinna tai suljettuna, kuin tarinat olisivat syntyneet hiljaa sen sisällä.
En koskaan kirjoittanut siihen. Vain katsoin sitä. Ja katseessani oli lupaus. Hiljainen maailma, joka odotti tulevansa kerrotuksi.
Vaikka elämä siihen aikaan oli niin harmaata ja yksitoikkoista, minä luin. Kirjat olivat ainoa ikkunani johonkin muuhun. Niiden kautta opin unelmoimaan enemmän, toivomaan syvemmin ja uskomaan, että on olemassa maailmoja, jotka ovat paljon suurempia kuin kommunismin korkeat aidat ja hiljaiset pelot.
Elin sääntöjen ja puutteiden, kieltojen ja kätkettyjen unelmien välissä. Ja silti, minä tunsin.
Tunsin, että oli olemassa jotakin enemmän. Jotakin, jota en vielä tuntenut, mutta joka tulisi.
Jollain salaperäisellä tavalla tiesin, että jonain päivänä kirjoittaisin sen kirjan. En tiennyt milloin. En tiennyt miten. Mutta tiesin.
Tänään Delia Myllylä -blogi on paikka, jossa tuo unelma saa muotonsa. Ehkä sen nimi ei ole enää ”Cora”, vaan Delia – nainen, joka eli kaiken sen, mitä hänen piti elää, jotta hänellä olisi vihdoin jotakin sanottavaa.
Mutta tämä tila ei ole vain minusta. Se on elävä, avoin virtuaalikirja, jossa minun tarinani kohtaavat sinun tarinasi. Täällä kuka tahansa, joka tuntee kutsun, voi lisätä omat kokemuksensa, haavansa ja unelmansa.
Sillä jokainen haava, jokainen kätketty unelma, jokainen sydän väristen otettu askel ansaitsee tulla asetetuksi tänne – kuin sielujemme kirjaan, jonka kirjoitamme yhdessä.
Kerro minulle oma tarinasi – ja kirjoitetaan se yhdessä tänne blogiin.