Valo harmaassa maailmassa

Synnyin Romaniassa, jossa ovet olivat suljettuja ja sanat salattuja.
Se oli kommunismin aikaa, jolloin pelko istui ihmisten pöydässä ja hiljaisuudesta tuli selviytymisen muoto.

Kaupat olivat tyhjiä ja sielut täynnä pakotettuja hiljaisuuksia. Yksi liian kovaan ääneen lausuttu sana saattoi päätyä vääriin korviin.

Ja silti… tuossa harmaassa maailmassa minulla oli onni kasvaa valon kulmassa.

Perheeni – myrskyn keskellä perusta

Vanhempani pitivät yksinkertaista, mutta elämän täyttämää kotitaloutta. Heidän käsillään ruokittiin paitsi keho, myös rohkeus jatkaa eteenpäin.

Puutarhasta, kanakopista, ladossa tehdystä työstä… uurastuksesta ja rakkaudesta äiti ja isä pitivät meidät aina puutteen yläpuolella.

Olin perheen nuorin lapsi, neljäs, syntynyt paljon myöhemmin kuin sisarukseni.
Ehkä siksi he katsoivat minua aina kuin olisin ollut elävä lelu – naurun, lohdun ja lämmön lähde kylmässä maailmassa.

Olin perheen hemmoteltu, enemmän sylissä kuin lattialla, enemmän tarinoissa kuin arjen huolissa.

Äitini – lempeä valo

Suhteeni äitiin oli kuin unelma. Hän oli lempeä valo kaikkien lapsuuteni varjojen keskellä.

Lämpimillä sanoillaan ja aina kiireisillä käsillään hän istutti sydämeeni kaikkein arvokkaimman aarteen: uskon.
Ei kuivana rituaalina, vaan elävänä läsnäolona joka päivä – syvänä luottamuksena Jumalaan, hyvyyden voimaan ja asioiden kätkettyyn merkitykseen.

Hän toisti aina jotakin, mikä jäi sydämeeni ikuisesti:

“Usko ei voi olla olemassa ilman hyviä tekoja ja lähimmäisenrakkautta.”

Se ei ollut pelkkä opetus – se oli hänen elämänsä. Näin hänen auttavan, antavan anteeksi, jakavan siitä vähästä mitä meillä oli.

Joskus tuntui, ettei hänelle ollut väliä kuinka raskas päivä oli, kunhan hän sai tehdä hyvän teon tai tuoda lohdutuksen jollekin.

Näin ymmärsin, että uskominen Jumalaan ei tarkoita vain rukoilemista – vaan sitä, että elät rukouksesi teoissasi, siinä miten rakastat ja miten kohtelet muita.

Isäni – horjumaton kallio

Isäni oli toisenlainen. Oikeudenmukainen, jämäkkä, vakava mies. Hänen sanaansa kukaan ei uskaltanut rikkoa, ja jos rikkoi, tuli pian tuli ja leimaus.

Mutta hän oli myös perusta: vakaa, horjumaton, kuin kallio joka piti talon pystyssä. Kunnioitin häntä pelolla, mutta myös ihailulla.

Hän oli mies, jolla oli selkeä näkemys, syvästi kommunismin vastainen, ja ehkä siksi kodissamme puhuttiin aina kuiskaten.
Korkeat aidat pihan ympärillä eivät olleet vain yksityisyyttä varten, vaan myös suoja – katseilta, korvilta ja epäilyiltä.

Isältäni opin opetuksia, jotka kulkevat kanssani koko elämäni.

Hän opetti minut tekemään oikeudenmukaisia päätöksiä, vaikka ne olisivat vaikeita. Ottamaan ne vastaan pystypäin.
Olemaan antamatta muiden vaikuttaa, jos sydämessäni tiesin, että se oli oikea valinta minulle.

Tästä opetuksesta tuli elämäni kulmakivi. Jokaisessa koetuksessa palasin siihen.

Jopa silloin kun kaaduin.
Jopa silloin kun olin yksin.
Aina tiesin, että minulla oli oikeus – ja velvollisuus – valita tietoisesti, elää ei niin kuin tuuli puhaltaa, vaan niin kuin sieluni ohjaa.

Torstait – vapauden hetket

Kotona meillä oli televisio vain pakollisia uutisia varten, joissa Nicolae Ceaușescua ylistettiin.
Kuvat olivat yksitoikkoisia, kylmiä, toistuvia – vailla merkitystä lapsen mielelleni.

Mutta meillä oli radio. Vanha laite, mutta elävä, joka sykki toisin kuin ajan jäykkä rytmi.

Joka torstai-ilta koko perhe kokoontui sen ympärille.
Isä istui suorassa, otsa hieman kurtussa.
Äiti neuloi hiljaa ahkerilla käsillään.
Ja minä istuin niin lähellä kuin mahdollista, tuntien että hetki oli pyhä.

Silloin oli Cenaclul Flacăra, jota johti suuri romanialainen runoilija Adrian Păunescu.
Se oli viikon ainoa hetki, jolloin tunsin ilman muuttuvan kevyemmäksi.

Torstai oli vapautta varten. Runoutta varten. Musiikkia varten, jossa sanat painoivat – sanoja hengestä, sielusta, unelmista.

Rehellisesti, en silloin täysin ymmärtänyt mitä “vapaus” tarkoitti, niin kuin nuo taiteilijat siitä lauloivat tai puhuivat. Mutta minä tunsin sen.

Tunsin, että maailmassa oli muutakin kuin pelko, jossa elimme. Muutakin kuin harmaat univormut ja ympärillä kuiskitut sanat.

Se oli kipinä. Värinä. Hiljainen lupaus, että elämä voisi olla enemmän.

Kipinä tulevaisuutta varten

Ehkä juuri siellä, radion äärellä, torstai-iltana, syntyi ikäväni toisenlaiseen elämään.

Elämään, jossa olisi merkitys. Omia valintoja. Uskon ja vapauden kokemista, ei vain unelmointia.

Ja tänään, kun katson taaksepäin, tiedän että se kipinä ei koskaan sammunut.
Se johdatti, nosti ja kulki kanssani kaikilla poluillani – jopa silloin kun elämä vei minut kauas Romaniasta.